Pitkän harkinnan jälkeen mä päätin tehä tän postauksen. Oon tätä jo varmaan pari kuukautta mielessä pyöritellyt, mut tietyistä syistä en oo pystynyt tätä ajatusta tänne bloggerin puolelle tuomaan. En haluu laittaa tätä todellakaan minkään huomion vuoksi tai, että haluaisin kehuja itsetuntoni pönkittämiseksi, ei en todellakaan. Vaan haluun tuoda taas tekstiä vähän syvemmältä itestäni, tai vähän enemmän sitä mua.
Mun iho oli ennen aina se "babyface". Ei tarvinnut meikata melkeimpä yhtään. Mun itsetunto oli tosi hyvä ja pystyin olemaan missä vaan just se mä ja en ollut yhtään ujo. Viime keväänä/syksynä se "babyface" lähti kuitenki pikku hiljaa rapisee pois. Ensin keväällä muutama finni silloin tällöin ja sitten syksyllä niitä alko tulemaan jo enemmän. Mulla alko samaa tahtii tipahtelee itsetunto jatkuvasti. Ja yritin selitellä aina itelleni, että nää lähtee kyllä pois, nää johtuu tästä iästä, nää ei voi olla kauaa jne. Eipä se niin mennyt. Mä aloin vaan lisäämään meikin määrää ja kasvattaa semmosta pientä kuorta. Mulla oli muutenkin jo viime syksy tietystä syystä tosi raskas ja eikä toi iho-ongelmakaan sitä mitenkään helpottanut. Mä hoidin ihoani parhaani mukaan ja yritin vaan hymyillä. Eipä se ole ainakaan vielä mihkään kadonnut ja varsinaisesti mitään hätää ei oo ollut, kun vasta vuosi on tätä jatkunut. Oon lukenut ja kuullut monesti, että joillain on vasta kolmen vuoden jälkeen helpottanut. Mun onneks musta tuntuu, että ehkä mä en joudu niin kauaa taisteleen tän kaa. Meikittömät kuvat ei oo ollut se mun juttu. Mun oli vielä vähän aikaa sitten vaikeeta kattoo ihmisiä silmiin meikittömällä naamalla. Mä häpesin sitä. Jopa kotona tai Eerolla aamulla mulla on ollut vaikeeta kääntää naamaa kehenkään päin.
Mainitsin ton kuoren. Oon ennen ollut tosi räiskyvä luonne. Tykkäsin huomiosta ja olin vähän semmonen kaikkien kaveri. Pikku hiljaa oon tullut epävarmemmaks ja ujous joka on mulle ollut ihan tuntematon asia pienestä pitäen, on alkanut näkyä useemmin mun arjessa. Syke nousee kun pitää enkun tunnilla puhua jotain. Pitää kysyä kavereilta aina neuvoa kun jotain uutta tapahtuu. Mulla myös tähän kuoreen kuului se, että saatoin/saatan piilottaa mun epävarmuutta vähän semmoseen, että oon ihan ylipirtee. Tai en pysty olla paikallaa, että kukaan ei vaan saa jäädä pidemmäks aikaa kattoo mun naamaa ja nähdä mitä mä piilotan. Oon myös tullut tosi "kovaks", en anna itteni itkeä, ainakaan päivisin. Ja kaiken pahan yritän unohtaa, kunnes tulee ilta ja kaikki pamahtaa ihan järkyttävänä tunnekuohuna. Tää pahe mulla on ollut jo tavallaan pikkutytöstä lähtien. Kasaan pahoja-asioita ja suruja vaan mun sisälle pinoon ja yritän unohtaa. Kunnes tulee se päivä kun en vaan pysty enää ja romahdan. En oo myöskään mitään avautumistyyppiä edes kavereille, perheelle tai poikaystävälle. Mun huone ja tyyny on nähnyt ja kuullut eniten mun suruista ja niistä tunnekuohuista. Mutta onneks kaikki paha loppuu aikanaan. Mä oon nimittäin saanut ihan mahtavia ystäviä ja ihan täydellisen poikaystävän joka on auttanu mua jaksaan myös niinä aikoina kun eivaan pysty enään ite selvittää kaikkee. Myöskin oon alkanut tykästyyn jo meikittömään naamaani, ihokin alkaa jo menemään parempaan suuntaan. Ja tää kuori alkaa jo tiettyjen ihmisten seurassa olevan jo ihan menneen talven lumia.
Haluun sanoo kaikille iho-ongelmista kärsiville ja myöskin muille. Kaikki pahakin loppuu aikanaan. Ei yks finni voi pysyä ikuisuutta. Ei niitä voi myöskään koko elämää pamahdella lisää. Jääkää hetkeks kattomaan itseänne peiliin ja hymyilkää. Ettikää ne parhaat puolet, joita meissä kaikissa takuuvarmasti on ja keskittykää niihin. Jokaiselle on myöskin joku joka auttaa teitä jaksamaan pahoina päivinä. Kukaan meistä ei oo yksin!❤
-Pilvi
ps. meni vähän ohi aiheen joissain kohdissa, mutta toivottavasti ei haittaa.
